Viiden polven vedet – koko tarina

Faktaa ja fiktiota yhdistelevä Viiden polven vedet tarjoilee tuokiokuvia aivan tavallisista arjen hetkistä, sopivan pieninä annoksina. Kyseessä on viiden sukupolven tarina siitä, kuinka maailmanmeno muuttuu sukupolvien mukana vain kääntyäkseen lopulta kaipuuksi johonkin jo aikoja sitten menetettyyn.

Vaikka maailma ympärillä muuttuu ja polvi paranee pojasta, jos paranee, pysyvät tietyt asiat pohjimmiltaan samoina. Etenkin ne pienet arkiset ylä- ja alamäet, joista rakentuu suomalaisen miehen selkäranka. Kuinka erilaista aikaa elivät Vanha Wesdman, Wesdmanin isäntä, Magnus, Leevi ja Onni - ja kuinka samanlaisia he loppujen lopuksi olivatkaan.

Tarina on jaettu 23 osaan, jotka kaikki löytyvät nyt yhtenä yhtenäisenä kokonaisuutena alta.

Tarinan ensimmäinen versio Neljän polven aallot on palkittu Metsähallituksen järjestämän Minun Selkämereni -kirjoituskilpailun 3.sijalla vuonna 2013. Kilpailuun osallistui yhteensä 157 kirjoitusta. Kilpailun suojelijana toimi tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio ja tuomaristossa kirjailija-käsikirjoittaja Pirkko Saisio ja kirjailija-kääntäjä Tapio Koivukari.

Tuo kyseinen tarina ja tämä viidennellä sukupolvella väritetty versio sisältävät sekä koettua, nähtyä, kuultua että keksittyä. Toisin sanoen jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain läheisiltä lainattua, mutta ennen kaikkea jotain sinistä.

Vanha Wesdman raotti tuvan ohueksi hapertunutta pitsiverhoa. Pieni piste liikkui suntinraossa, lahden pohjukasta rantaa kohti. ”Sieltä se nyt tulee tuulispäänä”, Vanha Wesdman huokaisi, ja Alfhild nousi laittamaan ison kattilallisen vettä kiehumaan.

Vanha Wesdman piirsi sormellaan ilmaan suntin raosta pilkottavan horisontin. Väisti leikiten tutut kivet, karikot ja matalat. Kaislikko taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi sääliksi. Ajopuu nosti päänsä pinnalle kurkistaakseen kesäillan aurinkoa. Piste souti siinä missä pirun riivaama. Kaukaa näytti siltä, että kädet kävivät, mutta eteneminen oli olematonta.

Vanha Wesdman tiesi, että merenselkä vetäisi vielä joskus esiin miestä vahvemman vavan. Kelluttaisi luodonsuulle ja kokisi siellä kuin katiskan. Eihän tässä enää ikuisuuksia oltu tultu elelemään, mutta jos muutaman kesän saisi vielä poiketa rantakivikkoon kätketyllä piilopullolla. Polttaa paperrossit ja ihan vain katsella, kuinka ahvenet nousevat vetämään tyynellä happea.

Monta vuotta oli elonaisaa vedetty, viikkoja kuin verkkoja paattiin. Kerran oli ollut sekin päivä, jolloin isä löi saaret ja vedet käteen. Kalastajan pojalle ei suotu ammatinvalinnan vaikeuksia. Mitään ei ollut alun alkaen kirjoihin kirjailtu, mutta kun vanhin veli hukkui oman rannan jäihin, seuraava sotaan ja kolmas nälkään perunapellon pieleen, jäi nuorimmaiselle muutakin kuin perkuuveitset.

Alfhild oli majakanvartoajan tytär, pitkä kaunis kottarainen ja aina saappaat jalassa. Varsinainen valopää tyttölapseksi. Pideltiin kädestä varovasti ja siliteltiin rannalla lämpimiä, siloisia kallioita. Wesdman tappoi kaksi kyykäärmettä halolla.

Aurinko olla oleili veden pinnalla vatsallaan ja poltti olkapäät paperiksi. Alfhild sukelsi valkoisessa T-paidassa pinnan alle. Noustessa näkyi läpi. Wesdman käänsi ujosti katseensa veteen. Se heijasti peilinä. Lämmiteltiin nuotiolla ja katseltiin tukin uittoa sahalle.

Vanha Wesdman kävi mantereella. Siellä maksoivat työstä ja sanoivat, ettei sellaista hamppuköyden palmikoijaa olekaan, joka Vanhan Wesdmanin laudalta löisi. Paitsi akat, silloin kun ne tekivät saunan jälkeen viileässä kesäillassa latvuksistaan lyhteen.

Torilla kauppasivat kalavesiä huudon mukaan. Oman rannan vedet piti, muuten lähti muualta vapaus. Vanha Wesdman oli vakava aina vedenpinnan korkeuden mukaan. Väitti ettei vituttanut, mutta saahan sitä mies miettiä, että kun on ensin kalliilla ostanut ja sitten pinta yhtäkkiä laskee.

Sitä vaan mietti, että onko siinä sitten yhdessä hetkessä köyhä vai vain vähemmän rikas? Onko hävinnyt jotain, ja jos on, niin mitenkä paljon? Ja kun vedenpinta taas nousi, niin miksi se aina tuntui siltä, kuin olisi tehnyt voittoa, vaikka se vain haki takaisin paikalleen?

Sitä siinä miettiessä ne tekivät oikein sodan. Vanha Wesdman kirjoitti rintamalta: ”Täältä kun pääsen, pitelen petäjäistä kämmenelläni ja taittelen siitä uuden saunamökin. Sen kuistilta kuuntelen maininkien mietteitä ja kuinka hankain hioo syvällä väylällä ilman näin isoa ikävää. Sen seinään lyön lujan koukun, siinä on hyvä katiskan kuivua. Pitää ikään kuin tupaa pystyssä.”

Alfhild itki, vaikka ei se mitään auttanut. Sellaiset tirskautukset, vahva piti olla. Nuoren emännän, aivan yksin, vaikka kaksinhan sitä tavallaan.

Sunnuntaisin satoi aina - joko vettä, lunta tai tuhkaa. Alfhild ei poistunut saarelta. Mantereella moraali rypi rappiolla. Millään ei ollut mitään väliä. Odoteltiin vain, että itäinen isoveli tulisi uudestaan, oikein isommalla porukalla, ja veisivät koko kansan Siperiaan.

Eivät vieneet rajan taakse Kalinkaa tanssimaan, vaan Vanha Wesdman tuli kotiin vain kuullaakseen kuinka alkoi uusi sota. Oman maan miehet, ja ihan keskenään. Vanha Wesdman huokaisi syvään saunamökin saavuttaessa harjakorkeuden.

Mutta oli sota tehnyt sellaisen, mikä veti vielä enempi Vanhan Wesdmanin huulet viivaan. Siinä missä ennen se oli omaa vettä, mikä oli lähempänä omaa kuin naapurin rantaa, niin nyt yhtäkkiä sopi kenen tahansa kalastaa kenen tahansa vesillä.

Eivät olleet enää vain ja ainoastaan selkävedet sitä seilinpetiä, jotka olivat yhteistä käynti- ja kuormannostoaluetta. Nyt oli kaikilla kaikki, eikä kellään mitään. Laissa niin seisoi, ei siinä auttanut kuin hammasta purren ymmärtää hädässä olevaa.

Tekivät vielä niin, että laittoivat kiellon kellon mukaan. Koska sopi liikkua laineilla ja koska pysyä oman matalan sylissä. Vanhalle Wesdmanille se tarkoitti sitä, että sylkäistiin saappaisiin onnen kantimiksi ja lähdettiin liikkeelle kaiken maailman kielloista huolimatta. Ainakin nyt pirtua piti saada. Ja rysärosvot ammuttava, tai ainakin annettava osumaa.

Ei sota-aika ollut tehnyt tuottoa elinkeinolle, päinvastoin. Siitä piti pitää kiinni, minkä itse oli onnistunut pyytämään.

Vanha Wesdman pyyhki nenänsä hihaan, Alfhild torui. Tohti kun oli tavaksi tullut. Tehtiin kansalaissodan päätteeksi poika ja heti perään tasapuolisen hallituksen muodostamisen täytteeksi tytär.

Poika kalasti ensimmäisen sinttinsä ennen kuin askelsi ensimmäistä varpaallista. Eikä aikaakaan, kun pojassa oli jo miehen mittaa tarttua isänsä toimeen. Ensin apuna ja sitten asiamiehenä, kunnes oppi riisumaan lakkinsa asiakkaissa ja oli aika vaihtaa aisankannattajaa. Se oli kova suustaan, torilla epäilivät hulluksi.

Tytär muutti kaupunkiin. Halusi Amerikan auton ja kotiapulaisen. Sanoi ettei Jumala näe näin kauaksi mantereen rannasta. Vävy kävi vetämässä halot pilkun tarkkaan pinoon ja pakkaamassa tyttären laukut. Vanha Wesdman antoi vävyn puhua läpiä päähänsä pelkästä jännityksestä. Soudettiin mantereelle vaiti.

Poika haki torikojulta, perunan ja porkkanan välistä, vaimon itselleen ja jakoi oikeuden isälleen pyöritellä päivät pitkät pitkää siimaa sormensa ympärille. Hulluksihan siinä meinasi tulla, kun koko ikänsä on yrittänyt työn tointa toimittaa.

Ja niin kuitenkin jäi osaksi nyt tuijotella rantaan. Piste oli saavuttanut ihmisolennon muodon. Vanhan Wesdmanin omin käsin vuolema soutuvene halkoi tyyntä syvää poikansa pyörittäessä airoja.

”Nyt ois varmaan aika lähteä,” Vanha Wesdman tokaisi. Alfhild pakkasi pinon puhtaita pyyhkeitä kainaloonsa ja kaksi tonkkaa kuumaa vettä kämmentensä kannateltavaksi.

Vanha Wesdman lähti juhannussalon sytytykseen ja mietti matkalla, että vanhetessa jotkin asiat tosiaan muuttuvat. Joskus ihan tuntuu, että vaimo tietää paremmin. Salko syttyi ja Vanha Wesdman ihaili sitä yksikseen.

Saunatuvassa rääkäisi vastatullut. Väsytti. Vanha Wesdman oikaisi salon juureen. Heinänpätkä huulillaan, kunniakkaasti.

Vanha Wesdman, tuo sodan runtelema, raskaasti muokkaama, vakavaksi vetämä mies, joka jakoi aina elämänsä kahtia - sotavuosien kahta puolta. Mutta siitä sodasta, siitä hän ei puhunut koskaan.

Olisiko puhunut sittenkään, jos olisi ollut näkemässä, miten seuraava marraskuu meni ja alkoi tehdä taas seuraavasta polvesta hajanaisia. Sanoi aina vain, että maailmaan mahtuu myrskyä ja myrskyn takana odottaa usva, usvan takana on sumu ja sumun takana tyyni.

Kuinka onkaan soutaa tyvellä kiirettä vastaan, Wesdmanin isäntä puhkui hampaidensa välistä. Homma oli ikänsä aironneelle kuin mantereen pojille polkupyörän veisuu, ja kuitenkin nyt tuntui kuin tahkoaisi tervalaarissa.

Oli tullut tunne, että nyt synnytetään syöjiä lisää. Verkot jäivät kokematta kun kokka otti nokkaa kohti kotia. Kotirannassa näkyi vanha isäntä ikkunassa, äitimuori polkaisi pihan poikki kantamuksineen. Tuulenselällä matkaava suolavesi löi raikkaana kasvoille. Sen avulla jaksoi hengittää.

Rantaan päästyä ei mietitty, vaan solmut sopivan kireiksi ja tupaan kuin talollinen ikään. Käännyttivät saunakammariin, siellä sitä ääntä tehtiin ihan niin kuin ennenkin.

Matilda oli torilla vihanneksia kauppaamassa. Saaresta syntyjään, mutta isäukko oli trokannut itsensä kruunun kahleisiin. Oli muutettu mantereelle pakosta ja tehty tilallisille töitä. Matilda kuvitteli kahleet kultaisiksi, eikä Wesdmanin isäntä tohtinut korjata.

Mentiin siltä istumalta yksiin. Olisi Matildalla ollut taluttajia monessakin suunnassa, kyllä Wesdmanin isäntä sen tiesi. Ihmetteli vielä ääneen, kuinka se kuitenkin tahtoi takaisin tauottomaan tuuleen ja uittamaan varpaitaan omassa rantamatalassa.

Isäntä jatkoi isänsä töitä. Puski kalaa savuun ja savusta torille. Saatiin sähkötkin, mutta ei uskallettu heti käyttää. Kalamiehet kävivät veisaamassa haitarilla virsiä. Tanssittiin tuvassa, vaikka se synniltä toisinaan tuntui.

Hankittiin kaupungista levysoitin, jolla oli sellainen hieno nimikin, jota ei kieli taipunut tapaamaan. Kolmen viikon päästä käytiin ostamassa ensimmäinen savikiekko.

Matilda itki makuuhuoneessa. Laskettu aika oli juhannusaattona ja onnekkaille se osui oikeaan.

Wesdmanin isäntä poltteli piippua keinutuolissaan. Katseli kehdon samaan tahtiin heijaavaa keinuntaa ja kertoi pojalle, kuinka lokit nousevat rantaan iltahämärällä, laittavat kengät jalkaansa, kietovat kätensä toistensa lanteille ja katselevat auringonnousua aina unentuloon asti.

Aamukasteen aikaan ne sitten riisuvat kenkänsä rantamatalassa ja palaavat taivaalle tarkkailemaan. Joka päivä ja jokaikinen yö.

Tuli kesä ja tuli toinenkin. Poika sukelsi laiturin alle piiloon ja oli jäädä ahventen aterimille. Poika kiipesi puuhun ja putosi mahalleen. Matilda kielsi kiipeämästä toistamiseen. Isäntä antoi kiivetä. Piti sitä osana kasvatusperiaatteita. Tiesi, että poikien oli pudottava ainakin kolmesti, jotta oppisivat.

Wesdmanin isäntä puhui harvoin, mutta kun puhui, puhui paljon. Pienessä perjantaimyötäisessä taputti uutta perämoottoriaan ja poika kuunteli, kuten aina. ”Vähän voit jättää elämäsi pantiksi, mutta hyvässä moottorissa on enempi kuin vähän”, isäntä sanoi ja poika nyökkäsi, kuten aina.

Aamuisin Wesdmanin isäntä tuijotti kotosaaren nokassa merellä liikkuvia purjeita ja totesi hiljaa itsekseen: ”Tänne eivät maailman melut kanna.” Mutta väliin tuli sota ja maailman melut kantoi.

Wesdmanin isäntää ei kutsuhuuto tavoittanut. Asemaksi jäi pitää pirtukauppaa lahdenpohjukassa, jollain ne olivat ne kotiin jääneet, omaa vuoroaan vartoavat pidettävä järjissään.

Poika oli etevä onkimies, verkkoja se vältti kunnes oppi ottamaan sen elantona. Oli kesä vuoden ympäri. Matilda lähti viikoksi mantereelle äitiään hautaamaan. Isännälle annettiin vastuu pitää aikamieheksi ehtinyt poika ruuissa.

Isäntä kantoi korillisen perunaviinaa venesuuliin. Oltiin viikonpäivät juovuksissa ja sanoitettiin Tapio Rautavaarat uusiksi. Lauantaina oli viinat loppu ja pelättiin maailmaa suulin ulkopuolella. Tuli ensi kertaa nälkä.

Lähdettiin miehissä kalaan. Puhuttiin kaksi päivää hauenperkuusta ja säästä. Kotimökille käveltäessä kummallakin oli olo, että on kerrankin puhuttu oikein kunnolla ja pelkkää asiaa.

Wesdmanin isäntä alkoi olla jo sen ikäinen, että sai pitää täysipäiväisesti housunhalkoa auki. Matilda hillosi marjat. Haettiin kaupungista televisio.

Istuttiin italialaisen ravintolan terassilla Ikean rottinkituoleissa ja tilattiin Pekingin ankkaa ja lasit Ouzoa. Katseltiin norjalaisiin villapaitoihin itsensä verhonneita ranskalaisia laiheliineja ja niiden uuden karheita Mersuja.

Matilda näki siinä yhdellä kertaa maailmaa. Isännän mielestä oltiin vain helvetin kaukana kotoa.

Tuli myrsky ja oli viedä kotimökistä katteet. Rukoiltiin Jumalaa koko perheen voimin tuvan pöydän ääressä. Valu väritti tupaa ja toi harhantunteen, että oli lämmin.

Aamulla oli sahalle suunnanneet tukit irronneet lautoistaan. Ne valuivat polttopuiksi suoraan omaan rantaan. Lupaa ei ollut, olivat sahan omaisuutta, mutta kun niistä sahasi päistä leimat ja pökkäsi leimalliset ensimmäisenä pesään, olivatko ne sitten enää kenenkään?

Sahanmiehet kävivät viikkoa myöhemmin. Jos olivat, niin eivät ainakaan tunnistaneet.

Poika ilmoitti saunanlauteilla, että perinteet olivat ajansaatossa päivettyneet pelkäksi paperiksi ja lensi perämoottorilla mantereelle. Isäntä pettyi, mutta ei sanonut sivulausettakaan ääneen.

Isäntä pelasi yksikseen ristinollaa. Matilda kehräsi rukilla kyyneleistä essua. Oltiin taas kaksin. Suunniteltiin tulevaisuutta television mustavalkovalossa ja Sulo Vilénin vierailun ajaksi talo hiljeni. Mietittiin viikoittain äkkilähtöjä lämpimään. Päätettiin lämmittää pihasauna.

Saunan jälkeen isäntä poikkesi rantakivikkoon kätketyllä piilopullolla. Istui pihakeinuun ja piirsi sormellaan ilmaan suntin raosta pilkottavan horisontin. Väisti leikiten tutut kivet, karikot ja matalat.

Kaislikko taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi jopa sääliksi. Ajatukset viipyivät illassa, kunnes uupuivat pihakeinuun. Keinu ei koskaan lakannut liikkumasta.

Magnus syntyi juhannuksena samassa saunassa kuin aiemmatkin sukupolvet. Isoäiti toimi kätilönä ja veti saunan seinään viidennentoista viivan. Äiti sanoi, että samaa syntisten selkärankaisten pitkää jonoa kuin isänsäkin. Isoisä kuoli samana päivänä juhannussalon juureen.

Juotiin kahvit kuolemalle ja syötiin kakku syntymälle. Pastori poltteli salaa poskisauhuja halkopinon takana ja oli tyytyväinen, kun hoitui kaksi keikkaa saareen samalla kertaa. Myrsky puski vaahtopäitä rantaan. Isoäiti piti sitä merkkinä paremmasta marjastuskaudesta.

Magnus pyydysti rantakäärmeen vedestä paljain käsin ja pudotti sen kaivoon. Isä antoi selkäsaunan ja suurennuslasin. Jumalan sanaa piti lukea isoilla kirjaimilla. Magnus kärvensi auringossa muurahaisia ja sytytti keon tuleen.

Metsää oli sammuttamassa kaikki miehet ulommaisia luotoja myöten. Magnus souti karkuun majakalle ja jäi loppukesäksi oppaaksi turisteille. Poika keksi tarinoita päästään ja sai tipiksi tikkukaramelleja ja ulkomaisia kolikoita.

Iltaisin luettiin majakan valossa Anttilan kuvaston alusvaatesivuja ja tapailtiin kolme vuotta vanhoista Aku Ankoista Walt Disneyn nimikirjoitusta.

Talvella käytiin mantereella paikallispankin hiihtokilpailuissa. Isä vuoli sukset, naapurin Erik lainasi sauvoja. Magnus sijoittui toiseksi ja paikallinen hiihtolupaus toiseksi viimeiseksi. Kotona ei kerrottu, että osallistuja oli ollut vain kaksi.

Osallistumisesta sai mitalin, jonka Magnus vaihtoi perämoottoriin. Moottori kiinnitettiin isän vanhaan, isoisän omin käsin vuolemaan soutuveneeseen ja ajettiin Erikin kanssa tukat hulmuten mantereelle kosimaan.

Perillä pystytettiin telttaa ja ihmeteltiin kovaan ääneen hampurilaisravintolaa. ”On siinä pojat jumalattoman iso savustuspönttö”. Poliisi vei teltan. Sanoivat, ettei keskuspuistoon sovi leiriytyä.

Nukuttiin taivasalla ja kerrottiin kummitusjuttuja kaupunkilaisista.

Kalakanta kävi vähiin. Magnus muutti kaupunkiin opiskelemaan kaupankäyntiä. Isä väsyi pihakeinuun ja jätti puisen soutuveneen, työnsä ja tiluksensa perinnöksi.

Magnus tiesi, ettei vene merkitse kenellekään muulle samaa kuin hänelle, ja muutti takaisin saareen. Erik oli jäänyt vanhaksi pojaksi. Kalasteltiin ja myytiin vähät savustetut kalat mökkiläisille ja veneilijöille.

Anna oli mökkiläisiä. Anna hiihti talvisella jäällä vastaan. Asuttiin seuraavan vuoden yli saaressa. Toisena kesänä omat perunat menivät pieleen ja viimeinen sika syötiin jouluna.

Seuraavana kesänä satoi jatkuvasti. Pakattiin imuri pahvilaatikkoon. Muuttokuorman ollessa jo vesillä, Magnus poikkesi vielä kerran rantaan. Kulautti rantakivikkoon kätketystä piilopullosta pitkän huikan ja piirsi sormella ilmaan suntin raosta pilkottavan horisontin. Väisti sormellaan leikiten tutut kivet, karikot ja matalat. Kaislikko taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi sääliksi. Ajopuu nosti päänsä pinnalle vain kurkistaakseen kesäillan aurinkoa.

Magnus repi saapasrapikkaan jalastaan ja sylki kerran kumpaankin. ”Onni se on oikean miehen ainoa aseveli”, Magnus kuiskasi Annalle ja suuteli tätä poskelle. Matkalla tehtiin kunniaa itsepäiselle pookille ja tehtävänsä täyttäneille kummeleille.

Vuokrattiin kaksio kaupungista ja Magnus meni satamaan. ”Paikalle kun tulet, niin palkka juoksee”, sanoi kymppi. Piirreltiin paksulla mustalla tussilla paperirulliin rivouksia ja juotiin konehallissa kaljaa. Magnus pursotti partavaahtoa kympin käteen ja kutitti työhansikkaalla nenänvarresta. Magnus sammui sataman portille.

Aamulla kun herättiin, oli hallussa asuntolaina ja pitkät kalsarit. Kapina oli ohi. Käytiin jouluaattona synnytysosastolla pyöräyttämässä poika maailmaan.

Pidettiin kaksi kesää saaren tupaa mökkinä. Myytiin mökki tehtaan herralle. Puinen soutuvene jäi rantaan, herra vaati sen kaupanpäällisinä. Anna lupasi, kun herra sitä kerran vaati. Magnus kehotti herraa poraamaan veneen pohjaan hapenottoreikiä ja kaatamaan tankkiin sokeria tasaisemman käynnin takaamiseksi.

Magnus vaelteli sataman ruokalassa ja pelasi yksikseen pasianssia. Anna kävi päiväsaikaan vieraissa. Magnus kaipasi takaisin saareen, mutta ei suostunut sanomaan sitä ääneen. Katseltiin krapulassa Saariston lapsia. Siitä tuli lämmin olo.

Magnus kävi öisin Annalta salaa pienvenesatamassa. Tuijotti puuvenettä ja puhui sille kuin vanhalle ystävälle.

Vene oli harmaa aina vain. Alakuloinenkin, niin kuin syksyllä viimeisien joukossa laiturissa lepäävät aina. Toisin kuin keväällä ne ensimmäisenä lasketut, Magnus mietti, niistä huokuu ylpeys ja sellainen selittämätön rohkeus.

Magnus kiersi päivät, illat ja yöt jonoissa. Vessoissa ja vaateputiikeissa, kivijalkakauppojen syntymäpäivillä kahvikuppeja kumoamassa. Autoliikkeistä ja kukkakaupoista kertyi ilmaisia ämpäreitä, tanssiravintoloista loiventavia.

Anna seisoi rintamamiestalon ikkunalla, kahvipannu kuumana odotti yllätysvieraita ja Magnusta. Kukaan ei kolistellut rappusissa.

Samaa matkaa jatkui kuukausi, toinen ja kolmas, kunnes seottiin jo laskuissa. Syysöinä Magnus silmäili rännien alastulosta vyöryvää vettä. Keräsi taivaalta tippoja kämmenkuoppaansa. Huulilla kaikesta puuttui suola. Joku avasi ikkunan ja käski häipyä vieraasta pihapiiristä.

Taksijonossa tapeltiin. Veri sekoittui ketsuppiin kauluspaidan rintamuksessa. Taksi kiersi pyynnöstä rantatien kautta. Magnus seisoi laiturin päässä. Väylä oli, välineet puuttuivat.

Kotiin tullessa Magnus oli vanhentunut vuosikymmeniä. Lukot vaihdettu ja Anna muuttanut jo muualle. Mökistä saadut rahat oli talletettu Magnuksen maksaan. Enää ei onneen riittänyt vaikka kuinka sylki molempiin saappaisiin.

Marraskuun ajan Magnus makasi siltojen alla sikiöasennossa. Kutsui ystävikseen niitä, jotka tarjosivat huikkaa ja antoivat sammua rauhassa. Päivisin oli ikävä poikaa, öisin untuvapeittoa.

Eilisen pelasti etanoli, tämän päivän tikkuviina, huomisen humalaksi riitti jo vahvempi deodorantti. Ajan myötä Magnuksen muisti pelasi enää vain kolmenkymmenen sekunnin matkalta. Mies ei muistanut enää poikaansa, mutta muisti suntin raosta pilkottavan horisontin. Tutut kivet, karikot ja matalat. Kaislikon, joka joskus taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi sääliksi.

Mistä sitä tietää, missä vaiheessa Magnus unohti elämänsä ja sitä myötä elämä Magnuksen. Tuulen mukana merelle kieppuva hiipui niin hiljaa, ettei kukaan tiennyt missä, minne ja milloin.

Leevi syntyi keskussairaalan pehmeälle patjalle jouluaattona. Isä käveli synnytyssalista ulos suoraan kirpeään pakkasaamuun, veti syvään henkeä ja mietti samaa, mitä jokainen vasta isäksi tullut miettii: ”Tässä sitä ollaan. Valmiina varpajaisiin.”

Ristiäisissä poika sai leimansa isoisoisänsä mukaan. Leif taipui ajan hengen mukaisesti piirroshahmolta lainattuun nimeen. Isoäiti piti sitä lempinimenä ja kirjoitti joulukortteihin Leif.

Leevi oppi rattaissa tunnistamaan erimerkkiset perämoottorit pelkästä äänestä. Kolmannella luokalla Leevi voitti Hymypoika-patsaan ja taitteli sille päähän paperista sydvestin. Äidinkielen opettaja näki siinä Väinämöisen ja historianopettaja Hitlerin. Leevi sai kiitosta ja karttakepistä sormille.

Leevi maalasi kirkkoveneen koulun piha-asvalttiin. Rehtori kehui sitä kauniiksi auringoksi ja soitti kotiin. Äiti häpesi ja isä moitti, iski silmää ja totesi, että onhan se toisaalta hyvä, että poika ymmärtää merenkäynnin päälle.

Isä vei rantaan matkalla uimahalliin. Näytti sormella taivaanrantaa ja sanoi, että tuolla ovat sinun juuresi. Leevi pyöritteli sytytintä taskussaan ja mietti, ettei koskaan oppisi uimaan.

Rippikoulun jälkeen isä vei kalaan. ”Mies käsittelee naista juuri niin hellästi kuin mies käsittelee pyydystämäänsä haukea”, isä sanoi. Istuttiin lopun aikaa vaiti ja tuijotettiin vuoron perään kelloja. Isokoskelo ui poikasineen viuhkamaisena jonona rantakaislikossa. Se tuntui Leevistä luonnonihmeeltä - viattomat ja jonkun suuremman syömäksi tulevat, Leevi mietti. Oltiin kalastettu auringonlaskuun, mutta mitään ei tarttunut.

Leevi jätti lukion kesken, kun käskettiin tutkia saaristolaisten elämää ja kirjoittaa siitä omin sanoin aine. Leevi piirsi ainepaperiin suntinraosta pilkottavan horisontin. Väisti kynällään leikiten vieraat kivet, karikot ja matalat. Taustalla kaislikko taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi sääliksi. Suntissa ajopuu nosti päänsä pinnalle vain kurkistaakseen kesäillan aurinkoa. Leevi kirjoitti kuvan alle: ”Minä haen kalani kaupasta” ja poistui luokasta.

Leevi pestautui rahtilaivaan puosuksi viemään paperia Amerikkaan. Äiti itki ja sanoi, että samanlainen syntinen selkärankainen olet kuin isäsikin, että kyllä sinä pärjäät, joskin mutkan kautta.

Laiva irtaantui satamasta ja Leevi poltti täkillä piipullisen. ”Jossain täällä mun juureni ovat”, Leevi mumisi itsekseen ja kopautti karstat laittomasti laidan yli.

Hauki haukkasi happea tyynellä, haukkasi karstat, juuri sen saaren kohdalla, jonka rannalla oli rapistunut puinen soutuvene. Reikä pohjassa ja sokeria tankissa. Rantakivikon kätköissä kulauksen mittainen pohjatilkka piilopullossa ja pihakeinu, joka ei koskaan lakannut liikkumasta.

Leevi toi merimatkoiltaan maailmanluokan muistoja - pysyviä ja kivuliaita. Espanjasta olkapäähän kaiverretun ankkuritatuoinnin, Travemündesta tippurin ja Kuubasta jotain sormiin sopivaa – sikareita ja silikonilla pumpatun kuuman kuubattaren. Se paikkui pakkasissa, suli seuraavana suvena sormiin ja loikkasi jonkun piirimestaruuksia voittaneen pitkätukkaisen pituushyppääjän matkaan.

Loikka oli pitkä ja Leevi otti sen niin itseensä, ettei enää kuunaan koskenut minkäänlaiseen mittanauhaan. Kaikki siitä eteenpäin mitattiin askelilla ja nyrkeillä – neliömetrit ja juodut pullot.

Leevi vetäytyi kuoreensa, haki kalasatamasta kuusitoista pulloa kuun polttamaa ja piiloutui Pappilankadulla pölyttyvään patruunan vanhaan pihavajaan. Leevi yritti niellä kuusi päivää hikkaa. Seitsemäntenä aamuna maailma oli valmis.

Leevi heräsi krapulaan torilta poski ketsupissa ja takamus tomaattilaatikossa. Se piti sitä kutsumuksena jostain ylempää ja ajatti itsensä bussilla naapuripitäjään. Hankki siellä menolipun Närpiöön. Matkalla oli laakaa lakiaa eikä rannan rantaa.

Närpiössä olivat kielimiehiä, sukunimet soivat suussa hassusti - oli Andersson ja Svensson, mutta ei Virtanen eikä Korhonen. ”Ikinä en opi mitään Mårttensoneja lausumaan”, Leevi itki Jaloviinan vahvuisilla kyynelillä itsensä uneen.

Leevi halusi erottautua joukosta ja vaihtoi nimensä Wesdmanista Myrskyluodoksi. Miehen kieli kun ei ollut koskaan taipunut d-kirjainta lausumaan. Omien sanojensa mukaan piti sitä epäkirjaimena.

Muutos kaikui kotikylän kuuloon ja siellä sanoivat sitä hienoksi vedoksi r-vikaiselta mieheltä. Leevi otti sen kehuna. Ehdottivatpa nuo kotipitäjässä nimeksi Näkäräistä, jotta nähtäisiin kerrankin nimensä mukainen mies.

Leevi purkitti tomaattimurskaa kolmessa vuorossa. Leevi ei ollut silittäjien sukupuuta. Sanoi olevansa survoja. Maija taas oli siivooja. Osuttiin samaan aikaan tehdassalin tunkkaiseen tupakkakoppiin, jonka seinällä julisteessa luki ”Vain dorka ajaa dokussa”. Se soi Leevin korvissa Rimbaudin runona.

Maija oli hyvä nainen. Sellainen, johon voi luottaa. Ei nyt kuulemma ihan niin kuin Karhuvaaran Lauriin, mutta luottaa nyt kuitenkin.

Myrskyluodon Leevi vei Maijansa vihille, koska tämä sopi hänen maisemaansa. Hääkuvassa valkoisen kauluspaidan rintataskusta paistoi punainen Marlboro-aski ja silmistä polttareiden puna. Maijalla oli paksut pullonpohjalasit ja tuuhea permanentti. Kuva näytti vuosien päästä kuin kusessa uitetulta.

Appiukko piti häissä puheen. Leevi otti sen haasteena ja löi oman maljapuheensa kahtia: ”Ei minun eukkoni ole mikään murunen, se on täys’ leipä. Suomalainen mökin akka, joka on justiinsa eikä melkein”. Kilisteltiin vaivautuneina. Toivotettiin onnea, pappi meinasi laulaa ”Ystävä sä lapsien”. Leevi heitti kengällä.

Tehdas suljettiin. Surkuteltiin, suudeltiin ja sovittiin, että pärjätään. Lakanat heiluivat kesäillan tuulessa pyykkinarulla ikkunan alla.

Onni potki ensi kertaa vain pari viikkoa myöhemmin. Puoli vuotta siitä ja lyötiin hätäkaste: ”Onniksi sitä on sanottu, ei se muuksi uittamalla muutu”, Leevi sanoi. Pappi meinasi laulaa ”Ystävä sä lapsien”. Leevi heitti kengällä.

Pappi vei mennessään kostoksi, tai kolehdiksi, Maijan perintölusikat. Leevi oli avojaloin ja kantoi keskelle olohuonetta olutkorin. Leevillä meni viikko varpajaisia juhliessa.

Leevi etuili aamuyöstä grillijonossa, tilasi hampurilaisen munalla ja Coca-Colan rahalla. Turpa umpeutui kolmen miehen voimin.

Iltapäivällä Leevi nojaili pankin seinään ja huusi, että kelpaa sitä olla, kun on rahaa selän takana. Maija pisti parkkimittariin markan. Leevi muistutti, että siinä meni sitten viimeinenkin, ja istui auton kyytiin.

Laskettiin pers’lujua ohuella leivällä. Tili oli tauotta tyhjä. Leevi muutti pesueensa takaisin kotipitäjään, koska ei osannut kerjätä ruotsiksi. Kertoi kantakapakassa, että on se kumma, kun ei omaksi kotimaaksi saanut rahaa ruinata.

Syntyi Immo. Kuopus, jolla oli jykevä leuka, tarttuva nauru ja joka voitti myöhemmin niin usein arvonnassa, että koko suku kirjasi arvontalipukkeisiin Immon nimen ja oman puhelinnumeronsa.

Immosta tehtiin kansikuvaa Anttilan kuvaston joulunumeroon. Sillä oli siinä päällään punainen porokuvioinen villapaita. Kuvastoja jaettiin sukulaisille joululahjaksi. Maija keräsi Immosta leikekirjaa.

Eleltiin elementtitalon kaksiossa ja yövyttiin kantakuppilan keittokomerossa. Pidettiin ikkunalaudalla serviettejä ja käytiin kaksi kertaa vuodessa Maijan vanhempien luona syöttämässä Onnille ja Immolle Pihlaja-karkkeja.

Leeville jäi ”Rentun ruusu” soimaan päähän. Se tuli aamuisin kontaten kotiin niin pitkälle kuin lyhyttä eteiskäytävää pääsi. Loppusijoituspaikka löytyi joka aamu lähempää ulko-ovea.

Matot tuoksuivat aina mäntysuovalle. Maija tuli uskoon, se sanoi, että Leevissä Jumala tasoitti luomistyötään. Siinä missä kamelit kävelevät parikin viikkoa juomatta, Leevi juo kaksi viikkoa eikä kävele metriäkään.

Maija leikkasi kaikkien miestensä hiukset kylpyhuoneessa kerran kuukaudessa. Leevi herätti Onnin ja Immon kuuntelemaan muminoita maailman meriltä ja satuja sukujuurista. Onni kuvitteli olevansa merirosvojen jälkeläinen, Immo kaartilaisten.

Immolla oli vaalea tukka ja siniset silmät, se pyysi joululahjaksi frotee-pyyhkeen. Immosta se kuulosti hienostoesineeltä. Leeville lasten kasvatus oli sitä, ettei saunassa syöty purkkaa eikä piereskelty. Leevi kertoi pojilleen seksistä aivan liian aikaisin.

Leevi tajusi, ettei siitä mitään tule, että keski-ikäinen mies itkee merelle päivät pitkät ja iltaisin sänky keinuu kummasti kuin kuohuja kokisi. Leevi vaihtoi auton vesisänkyyn. Se tuntui esileikiltä.

Öisin Leevi pelkäsi hukkuvansa. Maija muutti sohvalle. Pidettiin mykkäkoulua. Leevi myi sohvakaluston Maijan alta. Metsästi veneen, joka isällään oli ollut. Leevi tulppasi pohjasta reiät, valutti tankista sokerit ja nimesi venerumiluksen ”Ruutanaksi”.

”On nimeään myöten kuin isäntänsä – nuorena harmaa, mutta vanhetessaan saa kylkiinsä kullan hohdon”, Leevi sanoi. ”Kyllä on niin, että kuppi on kuin kapteeninsa – selviytyy hapettomissa vesissä luomalla alkoholia vereensä”, torilla naurettiin. Maija nyökytteli, vaikka hävetti.

Leevi käytti Ruutanaa kerran vesillä. Sylkäisi irtautuessa kerran kumpaankin saappaaseensa ja huusi, että ”Aina on meidän suvun miehet tuulta väistäneet, nyt on tuulen vuoro väistyä meidän suvun miehen tieltä”. Leevi antoi veneen ajelehtia myrskyllä, sään mielenvikaisten mielentilojen mukaan vain nähdäkseen, mihin se päätyy.

Paatti päätyi karille. Leevi ui purjehdusseuran rantaan. Keskustelun avaus meni viinanjuomiseksi, helvetinmoiseksi huutamiseksi ja lopulta nyrkkien nakkeluksi. Leevi laski kerhoviirin salosta, se toi kuulemma mieleen Jeltsinin.

Lipun lasku ei herättänyt hilpeyttä kesken veneilykauden. Lähtiessään Leevi kirjoitti saunakamarin lokikirjan etusivulle isoin kirjaimin ”Suksikaa suolle”. Siihen kun miehen omaperäisyys riitti.

Leevi lottosi joka viikko. Leevi soitti Maijalle kotiin: ”Nyt osui kaikki seitsemän”. Maija itki ilosta: ”Kummat pakkaan valmiiksi: uima-asun vai laskettelusukset?”. Leevi naurahti: ”Ihan sama, kunhan olet häipynyt viiteen mennessä”.

Leevi itki illan yksin kotona: ”Otti vitsin tosissaan”. Mentiin kuukausi miten mentiin ja Leevi haki Maijan anoppilasta takaisin kotiin. Leevi suuteli Maijaa poskelle, se oli Leeville läheisyyttä. Sanoi, että: ”Kun on jo hampaat täynnä reikiä, niin ei sitä enää jaksa pilkillä kairata”.

Maija osti Leeville joululahjaksi pilkkihaalarit. Ei ymmärtänyt vinkkiä, Maija mietti aamuyöstä sängyssä, värikkäiden jouluvalojen heijastuessa ikkunasta.

Leevi ei soittanut isälleen vuosiin. Oli varma viskin tuoksuvan puhelimen läpi. Ja kun soitti, soitti liian myöhään. Leevi kävi isänsä haudalla jouluaattoyönä. Joi puolet viskistä ja tarjosi toisen puolen kukille.

Kukaan ei tiennyt mihin, missä ja milloin mies oli kuollut. Joku kertoi taipuneen tuuleen. Leevi istui haudan vierellä hangessa ja tunsi vahvaa yhteenkuuluvuutta.

Reissusta jäi virtsaputkentulehdus. Leevi sai lekurilta lääkekuurin ja kunnanmiehiltä kirjastokortin. Lupasi tutustua kirjallisuuteen. Kuukauden jälkeen se kertoi torilla pystökaffella, että kaikki menee – Korkeajännityksestä Tex Willeriin ja Annasta Aku Ankkaan.

Tultiin eläkeikään. Maija pyörtyi potunhakureissullaan portaissa. Leevi tyhjensi viimeisen pullon ja kiersi korkin kiinni. Loppuun painittu erä, Leevi sanoi kun vanhat kaverit tarjosivat.

Maija muutti osastolle. Leevi opetteli keittämään perunan ja kiehauttamaan kastikkeen. Leevi aloitti kuntouinnin. Uimahallin saunassa raavaat äijät juorusivat. Valot olivat liian kirkkaat ja vieraat lapset turhan äänekkäitä. Joku istui ylälauteella uimalasit päässä. Siitä tiesi, että ollaan kotikylän kerman keskuudessa.

Rippileirille ostetut uimahousut kiristivät. Leevi ui 38 metriä. Maijalle Leevi kehui kauhoneensa hyvän matkan neljättä ja aloittavansa uimisen tosissaan. Seuraavan kerran Leevi päätyi uimahalliin puolen vuoden päästä. Silloin Leevi ei poistunut saunasta.

Maija sanoi aina, ettei Leevi rakastanut. Kyllä Leevi rakasti, mutta vasta kun Maija ei enää ymmärtänyt sitä. Leevi istui osastolla aamusta iltaan sängyn vieressä, piti kädestä ja syötti.

Leevi nukkui yöt lattialla. Leevi hyräili korvaan Mårtenssonia ja itki aina kertosäkeen jälkeen. Leevi sanoi, että Maijan sisältä kuului edelleen se sama tyyni kohina, kuin 50 vuotta aiemminkin. Leevi sanoi Maijaa simpukakseen.

Maija luuli joka päivä lounasaikaan Leeviä talonmieheksi. Leevi sanoi, että niin kauan kuin toinen muistaa, se riittää siihen, ettei mikään muutu. Se jäi nuorelle osastonhoitajalle mieleen.

Leevi uskoi loppuun asti, että Maija tulisi vielä kotiin. Muutettaisiin sukujuurten siunaamaan saareen ja haettaisiin Ämpärporin kansalaisuutta, siltä varalta, että sattuisivat pitämään täysijärkisenä.

Lastenlapset leikkisivät omenapuun alla ruotsalaista laatikkopiiloa. Katseltaisiin, kun toinen menee laatikkoon piiloon ja toinen yrittää arvuutella kumpi siellä on. Pidettäisiin huolta, ettei maailmaa rikota eikä arkeen tule säröjä.

Leevi ei suostunut vanhainkotiin. Leevi kuoli Ruutanansa kyydissä kuivalle maalle. Tarjoiltiin kahvia ja lusikkaleipiä. Leevin kuvan vieressä paloi kaksi kynttilää. Leevissä oli isänsä näköä loppuun asti.

Pappi lauloi ”Ystävä sä lapsien” korkealta ja kovaa – mutta vasta kun kaikki olivat vieneet kenkänsä eteiseen.

Onni potki, pingotti vatsaa ja syntyi kaksi kuukautta etuajassa, näyttäen samalta kuin kaikki muutkin vastasyntyneet Närpiössä – suomenruotsalaiselta. Isä katseli aamuöisin keittiön ikkunasta postinjakajaa, ”Saatanan Svante”, suhisi suupielistä joka kerta, kun lehti kolasti luukusta.

Onni tuotiin synnytyslaitokselta pärekorissa pölyiseen kaksioon. Olohuoneen seinällä oli Urho Kekkosen kuva ja kirjahyllyssä Aku Ankat pakattuna keltaisiin kansioihin Valittujen palojen viereen. Veli Immo tuli kaksi vuotta jäljessä. Koko elämänsä.

Vajaan vuoden ikäisenä Onni vietiin naapuriin päivähoitoon. Täti säilytti tekohampaita vesilasissa ja tarjoili kesäkeittoa, joka päivä seuraavat viisi vuotta. Onni puri hampaita yhteen, etteivät ne putoaisi ja joutuisi tiskipöydälle toisten viereen. Täti kutoi, seinäkello nakutti raskaasti. Onni oppi laskemaan viiteensataan neljävuotiaana.

Kesät Onni vietti isovanhemmilla ja istui illat isoisän sylissä. Siinä ei ruinattu eikä riidelty, siinä oltiin hiljaa, että pappa kuulee uutiset.

Onni löi pihalla pullonkorkkeja vasaralla tasaiseksi ja askarteli vessapaperirullan hylsyistä kiikarit. Isoisä käski tarkkailla suntteja, kiviä ja karikoita. Sanoi, että jos oikein tarkkaan tiirailee, saattaa tyynellä nähdä kaislikon taipuvan kevyessä tuulessa niin kovin, että käy sääliksi. Ajopuun nostavan päätään pinnalle, vain kurkistaakseen kesäillan aurinkoa ja hauen nousevan haukkaamaan happea.

Ja jos oikein tarkkaan katsoo, voi nähdä mökin, jossa katiska makaa rantasaunan seinustalla, pitää sitä tupaa tietyllä tavalla pystyssä. Ja pihakeinu liikkuu vaikka ei tuulisikaan. Sinä iltana Onni nukahti ikkunalle.

Onnilla oli aina maitoviikset. Kukaan ei huomannut pyyhkiä, ei kotona eikä päiväkodissa. Hoitotäti kehui, että on hienoa kuinka Onni osaa aina kiittää. Isä ihmetteli kovaan ääneen, että mistä mahtaa sellaisen olla oppinut. Täti nauroi, luuli sitä vitsiksi.

Askarrellessa Onni maistoi Eri Keepperiä ja ulkoiltaessa muurahaisen puremaa. Jälkimmäinen maistui kirpeältä salmiakilta. Naapurin Lauri esitteli isänsä uutta Mersua ja pyysi Onnia näyttämään heidän autoaan. Ruskea Skoda seisoi lumeen hautautuneena parkkiruudussa. Onni kertoi, ettei heillä ole autoa. Isä käveli samaan aikaan harja kädessään mäkeä alas kohti ruskeaa Skodaa.

Lauantaiaamuisin Onni leikki olohuoneen lattialla muovisotilailla. Lattiat olivat laineita ja matot manteretta. Äiti imuroi olohuoneessa ja Hector teki lumesta enkeliä eteiseen jo ties monettako kertaa. Onni kasasi sokeriastiaan lusikalla kekoja ja kuunteli nyrkki poskella aikuisten juttuja.

Onni juoksi ovesta ulos vapaana maailman haasteille. Avainnauha jäi kiinni ovenkahvaan. Onni oli tukehtua säikähdyksestä. Nauha katkesi ja avain katosi. Onni juoksi takaisin hissiin. Juoppo pissi hissin nurkkaan selin, mentiin vaiti samaan kerrokseen. Juoppo tuli samasta ovesta sisään ja istui isän nojatuoliin. Onni tiesi, että avaimesta tulisi selkään, mutta vasta huomenna.

Käytiin lauantaisin saunassa ennen lottoarvontaa. Isä käski sulkea oven, etteivät löylyt karkaisi harakoille, kun vielä ollaan hetki köyhiä. Onni mietti vaiti harakoita puhelinlangoilla levittelemässä siipiään sähkökiukaan lämmössä. Onnia hymyilytti.

Onni piti pelastusliivejä saunassa ja heilutteli varpaitaan lauteiden alapuolella kylmässä ilmassa. Isä sanoi, että oltiin tultu siihen ikään, että seksistä pitäisi puhua. Kertoi, että isäntä hiihtää edellä ja eukko perässä, koska kansan tapa niin vaatii. Tulee navigaattori perästäpäin ja sen verran jäljessä, että pääsee vittuilemaan kun mennään harhaan.

Isä hymyili lämpöä, se sai Onninkin hymyilemään. Oven raosta pilkotti TV:n sininen valo. Siihen Onni aina nukahti.

Muutettiin Onnille uuteen ja isälle tuttuun kylään. Siellä tuuli tauotta. Merivesi tuli tuulenselällä toisinaan keskustaan asti. Se ei ollut kauas, mutta maistui suolaiselta.

Ala-asteella Onni kävi luokkaretkivierailulla eduskunnan kyselytunnilla. Onni kysyi saliin saavuttaessa kovaan ääneen kesken istunnon, että missäs täällä miehet istuvat, kun vain herroille on tuolit. Opettaja lähetti linja-autoon häpeämään.

Pääaulassa punaiseen kravattiin pukeutunut harmaa hahmo tarjosi kiertoajelun talossa. Kehui nuoren miehen aatteen alkua ja antoi muistoksi pinssin. Siinä oli sirppi ja vasara.

Kotona Onni tussasi kettureppuun iskulauseita. Piirsi ison A:n ja sen ympärille ympyrän. Onni kutsuttiin seuraavana päivänä ensimmäisiin kotihippoihin. Naamiaisiin ei kukaan muu ollut pukeutunut. Onni pesi merirosvon maaleja kasvoilta vessassa. Ruutuhousuista ja röyhelöpaidasta ei päässyt eroon olematta alasti.

Onni istui illan sohvannurkassa ja pukeutui vasta puolivälissä kotimatkaa. Onni yritti juosta niin lujaa etteivät lumihiutaleet ehtisi laskeutua olkapäille. Onni hyräili mielessään Mambaa. Se toi mieleen isän vanhat valokuvat.

Koulussa Onni santsasi vain kalapuikkoja ja joi samasta lasista maitoa ja vettä perään. Muut pitivät hulluna. Onni joutui luokassa aina sen pahanhajuisen pojan viereen. Opettaja luuli heitä kavereiksi.

Isä tuli todistusten jakoon hoippuvin askelin ja maa jalkojen alla kummasti kallellaan. Se sai muut nauramaan. Onni kertoi isän olevan vanha merimies. Onni itki vessassa. Joku oli aiemmin käynyt isommalla hädällä ja oven taakse oli jo muodostunut jonoa.

Aino muutti samaan pihapiiriin. Maattiin ruohikolla ja yritettiin keksiä pilvistä kuvioita. Aino antoi koskea polvea. Se oli kylmä ja kuuma samanaikaisesti. Onni rakasti niin kovasti kuin vain 8-vuotias voi rakastaa – ja Aino, no Aino halusi permanentin.

Isot pojat tulivat pihaan ja laittoivat arvuuttelemaan, missä mopossa sijaitsee kampiakselin kattovalo. Onni ei keksinyt, mutta vuosia myöhemmin se sai lukemaan insinööriksi.

Yläasteelle Onni meni toppakengissä. Liikuntatuntia varten sängynlaidalle laskostetut verkkarit jäivät kotiin, ja Onni joutui vetämään voimistelut pitkissä kalsareissa. Onni karkasi läheiseen metsään ja piilotteli siellä pimeäntuloon saakka. Suunnitteli selviävänsä viikon mustikoilla.

Maanantai-iltapäivisin matematiikan opettajan valkoinen silkkikauluspaita oli napeista puoleen matkaan auki ja huulet purppuranpunaiset. Onni laski prosentteja, milloin seuraava nappi napsahtaisi itsestään auki. Onni rakasti niin paljon kuin 15-vuotias vain jaksaa keskittyä.

Tultiin Ainon kanssa yhtä matkaa teini-ikään. Kelattiin lyijykynällä nauhaa sekalaiseen C-kasettiin ja juotiin auringossa lämmennyttä Friscoa lasipullosta. Tansseihin tehtiin lähtöä pihapiirissä toista tuntia.

Paluumatkalla kirosanat ja humala katosivat kotitalon kynnyksellä. Äiti odotti yöpaitaisillaan porstuassa. Palaute tuli välittömästi, samoin puolustuspuhe. ”Sä et äiti tiedä, mitä susta kylillä puhutaan”, oli paras mitä Onnilta irtosi. Katsottiin silmiin, vaikka itketti ja nauratti.

Äiti leipoi lauantaisin korvapuusteja. Isä käski olemaan aina rehellinen, se kun kantaa pitkälle. Onni myönsi polttaneensa tupakkaa. Rehellisyys kantoi aina selkäsaunaan asti.

Onni löysi isän vaatekaapista aikuisten elokuvan ja myi markalla pääsylippuja. Kaverit istuivat olohuoneen lattialla rivissä jalat ja kädet ristissä. Onni katseli kiimaista seurakuntaa huvittuneena ja otti tavoitteeksi elämänsä ensimmäisen miljoonan.

Yläasteen viimeisellä viikolla kasvoi ensimmäinen rintakarva. Sille annettiin nimeksi Tauno. Kun flanellipaidan kolme ylintä nappia jätti auki, sai Taunolla kulmakioskista tupakkaa itselle ja kavereille kahden kessun provisiolla.

”Naamasta näkee, että naisissa on käyty”, isä sanoi, kun Onni poti kiljulla kiskotun kännin aiheuttamia vatsanväänteitä. Potkittiin pojissa renkaita kylänraitilla ja kirjoitettiin kädet lanteilla valkoiseen lumeen keltainen teksti: ”Pieni, mutta pirun pippurinen.”

Rippileirillä Onni pieraisi nuotiotuleen. Perse paloi, mutta ensi kertaa joku nauroi niin kuin vitsikkäälle nauretaan. Onni suuteli Abi-risteilyllä toissavuoden tangokuningatarta. Kukaan ei uskonut silloin, eikä vielä tänäkään päivänä. Paitsi Aino, joka teki bänät ja lähti opiskelemaan.

Armeija jäi Onnilta kesken, koska kaikki muut marssivat väärään tahtiin. Onni myönsi, että reissusta jäi sen verran käteen, ettei elämä tosiaankaan ole mikään kenraaliharjoitus, vaan vuosien mittainen alokasaika täynnä VMTL:ää.

Hoidettiin velvollisuus loppuun siviilipalvelusmiehenä sairaalassa. Isä sanoi, että elatus loppui siihen. Onni otti vapaa-ajalla osaa politiikkaan, koska kaikki nyt vain pitää tehdä itse. ”Kommunisti”, joku huusi kun Onni sovitteli punaista ruusua rintaan.

Onni liittyi Greenpeaceen, koska Free Willy -elokuva teki vaikutuksen ja valaiden tilanne valvotti öisin. Onni pesi hiuksensa saippualla ja oksensi. ”Henkinen bulimia”, Onni sanoi ja loikkasi vihreisiin.

Aino myi tupakkaa kylän viimeisestä luukkukioskista, sairaalan kanttiinissa. Onni haki elämänsä viimeisellä markalla merkkareita, vaikka vihasi salmiakkia.

Aino ymmärsi jääkiekkoa tietämättään, se poisti korttipakoista aina padat. ”Pasianssi on yksinäisten ihmisten laji”, Aino sanoi pelkissä alusvaatteissa ja piteli toisessa kädessään pokerin pienintä mahdollista kättä.

Pyöräiltiin satamaan katsomaan lähteviä laivoja ja Aino hyräili ”Paranoidia” korvakäytävään. Paimennettiin sorsia rannalla juhannusyönä. Festivaalien viimeinen keikka oli ohi ja joku oli varastanut teltan.

Aamulla Aino verhoutui pyyhkeeseen kuin kaikkien maiden yhteiseen lippuun. Sen sormet muodostivat rauhanmerkin. Ruotsinlaiva lipui läheltä ohi. Onni piilotti valokuvan siitä hetkestä tyynynsä alle. Silloin kun oli vielä soveliasta olla romanttinen.

Tuli talvi. Homma toimi ja peitto heilui. Lennettiin kotoa kuin leppäkeihäät. Lyötiin Apulannat ja astanga-joogat samaan levyhyllyyn ja hitsattiin ajatukset yksiin.

Asuttiin ahtaasti, mutta ahkerasti. Opiskeltiin töihin ja sisusteltiin. Aino teki verhot Lanzarote-pyyhkeistä. Läpivedon hetkellä palmut huojuivat rantamaisemassa, sen takana valtion miehet vetivät asvalttia ja puhuivat rivoja. ”Uutta Marimekkoa”, Aino perusteli pesuhuoneessa naapurin naisille.

Kaljakorit vaihtuivat keinutuoliin ja keinutuoli nahkasohvaan. Ei istuttu, katseltiin vain ja kehuttiin vieraille. Anoppi kaatoi kahvit sohvalla syliinsä. Annettiin anteeksi ja aamuyöstä itku silmässä hangattiin Juhla Mokkaa karhunkielellä keinonahasta. Jäi muisto, jonka arvo mitattiin rahassa ja jota ei osattu arvostaa.

Ostettiin Ikeasta parisänky. Onni eksyi kahdesti, kun kadotti Ainon eikä seurannut lattiassa olevia nuolia. Onni pyöri ympyrää. Nuori nainen pelasti ja vei info-pisteelle. Aino tuli kuulutuksen jälkeen. Loppuajan Onni odotti kahviossa ja söi lihapyörykät sekä muusin.

Tehtiin joulutähdistä ja rairuohosta viherkasveja. ”Kaktuksen kasvatat kyllä ennen kuin lapsen hankit”, äiti sanoi. Kaktus kuihtui kuukaudessa ja puolen vuoden päästä syntyi Aava, esikoinen.

Aino pyysi syntymäpäivälahjaksi yhtä tiettyä päivämäärää ja kahta tiettyä sanaa. Onni jätti aamulla töihin lähtiessään keittiön pöydälle lapun, jossa luki ”7.5.1995 - Never forget”. Kotiin tullessa oli kihlasormus paperin päällä ja sen sisältä paistoi numero 99.

Onni lähti Ainon perään. Tajusi, että kyllä tuollaisen naisen kanssa kelpaa olla hiljaa kaksin. Vieraan kanssa se tuntuu kuitenkin aina niin kummalliselta.

Syntyi Oona. Oonalla oli koliikki. Onni oppi pelkäämään tyttäriensä teini-ikää aivan liian aikaisin. Onni osti pesäpallomailan, kaiversi siihen tekstin ”Kenest poikii sää oles?” ja asensi sen ulko-oven yläpuolelle käden ulottuville.

Onnille hetken onni oli sunnuntaiaamu, silmälasit 1000 palan palapelilaatikon päällä ja Ainon hymy Muumi-yöpaidassa lukuvalon lämmössä. Onni maalasi pinnasänkyä kolmatta kertaa sinisestä pinkiksi ja oppi palmikoimaan tyttäriensä tukat kertaheitolla. Tiesi, ettei kaupungista löydy kovempaa palmikoijaa. Paitsi akat, silloin kun ne tekivät saunan jälkeen latvuksistaan lyhteen.

Onni piti tyttöjensä käsistä kiinni kaupungilla, niitä teki mieli suojella – kääriä kuplamuoviin ja kantaa kultatuolissa. Onni saatteli ensimmäisen vuoden molemmat tytöt kouluun ja itki kävellessään takaisin kotiin. Ainolle sanoi aina tuulen tuivertaneen ikävästi silmille.

Juuri ennen nukahtamista Onni keksi jotain applikaatiosta isompaa. Keksi kännykkään partakoneen. Business-mallissa oli kaksi terää ja karvankerääjä. Neuvotteluissa toisella puolella pöytää istui kaksi pitkätukkaista hupparihahmoa pipot syvällä silmällä.

Onni uskoi omaansa, mutta huppupäät halusivat pelejä, joissa kerätään banaaneja. Monikansallinen partakonebrändi tarjosi ideasta ison summan ja hautasi sen syvälle maan uumeniin.

Onni teki rahaa, jotka sijoitti osakkeisiin, joilla teki lisää rahaa. Ja kun rahaa oli tarpeeksi, ei ollut väliä paljonko sitä oli, kunhan oli enemmän kuin muilla, tai paljonko sitä tuli, kunhan se oli kaikilta muilta pois.

Onni osti viimeistä huutoa olevan valkoisen Volvon, kultaisen noutajan ja Vene-lehden vuosikerran. Ihailtiin postilaatikkoriviä hienostoalueella ja mietittiin, mikä ostoksista ei kuulu joukkoon. Rakennutettiin pihalle alueen isoin uima-allas ja ajettiin kaksi kylpytynnyriä samaan valokuvaan.

Siinä sitä oli vettä yhdelle pihamaalle. Ja onhan se niin, että mitä isompi televisio, sitä enemmän elämää talossa.

Onni vaihtoi nimensä Myrskyluodosta takaisin Wesdmaniksi. Se näytti paremmalta kohopainetussa käyntikortissa. Seuraavana päivänä osakkeet upposivat, kaikki. Myytiin altaat, tynnyrit ja Volvo. Kultainen noutaja päästettiin takaisin luontoon.

Onni yritti, ja heräsi öisin töistä. Aino käänsi postit toimistolle ja käski keittää omat puurot ja potut. Onni hymyili. Luuli, että toinen oli huolissaan.

Oltiin puoli vuotta erossa, palattiin yhteen ja yritettiin pelkästä rakkaudesta. Rakasteltiin joka ilta lasten nukkumaanmenon jälkeen. Aino tuli kaksi viikkoa kaikessa vastaan ja antoi laittaa sängyn päätyyn julisteen Timo Jutilasta nostamassa poikaa Globenissa.

Oltiin tasavertaisia – toimeentulossa, tiskivuoroissa ja tilankäytössä. Aino löi seinälle ”Jutin” viereen sisustustarran. Se oli ranskaa. Siinä luki: ”Meri on sinun isäsi ja äitisi.” Isä kuoli samana iltana veneen lauteille kuivalle maalle. Onni tuijotti hautajaisvieraiden kenkiä narikassa. Pappi lauloi ”Ystävä sä lapsien” kuin tekisi itsekin kuolemaa.

Tyttäret muuttivat sisämaahan, kahden järven välisen kosken rannalle. Onni sanoi, ettei makea ole oikeaa vettä, mutta päästi tyttäret matkaan, niin kuin vanhemmat aina kuitenkin lopulta tekevät.

Isästä Onnille jäi käteen vene ja kultakello, joka oli vuosia matkannut suvun miehissä. Onnille tyyni oli hyvä. Se toi mieleen isoisoisän pihakeinussa.

Onni muisti, miten isä kertoi aaltojen syntyvän. Painat poika sormen veden tyyneen peiliin. Sen muodostama pieni värinä kasvaa jossakin kauempana aalloksi ja vielä kauempana suureksi hyökyaalloksi. Siitä syystä tyyntä pintaa ei saa koskaan rikkoa turhan takia. Onni syytti itseään Tapaninpäivän tsunamista.

Onni osti pienen kapteeninhatun poikaa odottamaan. Onni osti ongen ja lähti kalaan. Se kuulosti Onnin omassakin päässä lastenlorulta. Onni teki siitä tavan. Aino käski valita jommankumman – hänet tai ahvenet.

Onni mietti ja tiesi, että jossain vaiheessa saattaisi tulla Ainoa ikävä, ja lähti kalaan. Kotiin tullessa oli vain puolet lusikoista laatikossa. Aino viestitti perään, ettei halunnut venettä, lehden vuosikerran piti riittää. Onni kuuli jälkeenpäin, että Aino oli nainut kalastajan.

Onni oli aina ollut niitä miehiä, jotka talvi yllättää joka vuosi. Sellaisen miehen kun jättää yksin, sille tulee vilu. Sellainen mies vaihtaa renkaita loskaisessa lumisateessa aamulla ennen töihin lähtöä.

Tekee mieli huutaa. Paiskoa ristikkoavain ja pultit naapurin puolelle, mutta samalla hetkellä sitä tajuaa, että samassa ajassa kun niitä käy nöyränä poikana poimimassa takaisin, on saanut jo renkaat vaihdettua.

Sellainen mies vihaa aina myös olla velkaa, mutta joskus pankille on pakko. Ensin opiskelun vuoksi, sitten asunnon ja firman. Onni maksoi ensimmäisen, mutta toisen vei viimeinen.

Onni liittyi paikallisten työttömien toimintaan. Istui ikämiesten iltajäillä, työttömien kiekkovuorolla pukukopissa. Veti tapansa mukaan villasukkia jalkaan, luistimen täytteeksi. Onni sai tavanmukaiset vittuilut. Eivät tienneet, että se oli tottumiskysymys. Lapsena luistimet ostettiin hinnan, ei koon mukaan.

Jäähallin parkkipaikalla Onni päätti jättää kaiken. Myi kaiken sen minkä omisti eli ei juuri mitään. Onni puhui itsekseen: ”Tässä on kaikki mitä tämä Onni tarvitsee.” Onni, onki ja oma aika. Ja isän testamentti, ja sen täytäntöönpano. Sitä Onni ei ymmärtänyt, että miksi mies joka vihasi jopa kylpyammetta, halusi lopulliseen lepoon mereen.

Onni souti tunteja sisään. ”Pieneksi sinua on aina sanottu”, Onni kuiskaisi veneelle, ”Mutta paljon sinuun mahtuu ja paljon sinä kannat." Myrsky vei hempeillessä airot. Ruutana keinahteli kultaiselta kyljeltä toiselle. Haukkasi hieman vettä silloin tällöin. Onni äyskäröi.

Kun pilvet väistyivät, näkyi taivaanrannassa saari. Saaressa mökki. Rantasaunan seinustalla makaava katiska. Piti sitä tupaa tietyllä tapaa pystyssä. Ja pihakeinu, joka liikkui vaikka ei enää edes tuullut.

Onni palasi mietteistään puhelimen pirinään. Se oli vävy. Tekivät Onnista isoisän. Oli kuulemma poika. ”Poika on hyvä. Sellaisen uskaltaa ottaa syliin. Ne kun eivät mene niin helposti rikki”, Onni sanoi ennen kuin akku loppui.

On se elämä vain jotenkin kummasti kallellaan, mutta aina myös omalla tavallaan hienosti mallillaan, Onni pohti ja päätti ääneen: ”Tänne minä jään, täällä ihmisen on hyvä”. Etenkin kun unohti mainita vävylle, että on haaksirikkoutunut.

Onni avasi uurnan ja valutti tuhkat rantamatalaan. Tuhka suuntasi suntin rakoon ja sieltä pilkottavaan horisonttiin. Väisti leikiten ikään kuin tutut kivet, karikot ja matalat. Kaislikko taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi sääliksi. Ajopuu nosti päänsä pinnalle kurkistaakseen kesäillan aurinkoa, jonka säde käväisi nopeasti rantakivikosta esiin pistävän piilopullon suulla.

Niin kulkevat sukupolvet niin kuin kulkee saarien synty. Lienee siinä ripaus viisauttakin. Piste.