Peruutetut.

Maailma on peruttu. Välittömästi ja ilman vastalauseita. Samoin pudotuspelit, bändikeikat ja bingoillat. Tuhkana tuuleen katoavat kauan odotetut lomamatkat lämpimään ja laskettelemaan.

Ovet ovat säpissä seinänaapureilla ja valtioiden rajoilla. Lehdet huutavat huonoa uutista, television välittäessä verkkokalvoillemme meitä kohti massahysteriaa johdattavaa pystysuorana kohoavaa käyrää.

Kaupanhyllyiltä katoaa ensimmäisenä vessapaperi, sen jälkeen nuudelit ja nötkötit. Se mikä ei kelvannut eilen kenellekään, löytyy tänään joka toisen keittokomerosta. Suurella osalla ei tunnu olevan aikaa ajatella, että se mikä on minulle yli omien tarpeiden, jättää jonkun muun vajaaksi.

Viiden hengen perheen vanhemmat tekevät normaalia kauppareissuaan hyllyjen väleissä häpeillen. Ylitsepursuavat kauppakärryt ovat jokaviikkoinen arkinen asia, mutta keräävät nyt kiukkuisia katseita, kun kanssakansalaiset tuomitsevat hamstraajaksi.

Asiantuntijat maalaavat vuorotellen eri medioissa aurinkoisempaa aamua ja mustempaa huomista. Viime vuorokaudet kellon ympäri töitä tehnyt THL:n setämies niistää muutaman kerran tiedotustilaisuudessa, ja ensimmäisillä irvileuoilla on kiire Twitteriin ottamaan tilanteesta vahingonilo irti.

Koulukirjat kannetaan kotiin. Harrastajat häviävät, työpaikat hiljenevät, talous taantuu. Hiekkalaatikoilla paistaa keväinen aurinko, mutta on hiirenhiljaista.

Osaa tämä kaikki sattuu nyt, osaa huomenna, osaa vielä pidemmällä aikavälillä. Jo pelkkä synkkien uutisten lukeminen saa monta sydäntä lyömään kiivaammin. Missä vaiheessa menee alta työpaikka tai oma yritys, pahimmassa tapauksessa viereltä ystävä tai omainen.

Kaupungin kaduilla yleistyvät autiot hetket. Viileä viimakin viiltää nyt kovemmin kuin kuukausi sitten. Maailmanjärjestys menee uusiksi – lähes kaikilla.

Paitsi tuolla pitkän linjan paikallisella puliukolla, joka paistattelee perjantai-iltapäivää puistonpenkillä, ja pummaa röökiä. Tarjoaa vastapalvelukseksi pientä naukkua pullostaan. Kieltäydyn kohteliaasti kulauksesta, mutta tarjoan toki savukkeen.

”Me pidetään kuule sillai yhtä”, mies sanoo. Haluan kysyä, missä vaiheessa toisilleen ventovieraista tuli me, mutta huomaan miehen puhuvan pullolleen.

Vilkaisen lasittuneena hymyilevää harvahammasrivistöä, joka kohtaa pullonsuun. Nyökkään pitkälle kulaukselle, tai ehkä enemmän itselleni. Harmaan puupenkin selkänojaan on maalattu kotikaupungin kielellä valkoisin kirjaimin ”Mnää tykkä snuust.”

Istahdan miehen viereen ja sytytän savukkeen. Juuri nyt ei tahmeinkaan tumma tavara tartu tuulettimeen. On varsin helpottavaa huomata, että kaiken synkän uutistulvan keskellä jokin niinkin pieni ja arkinen asia kuin puistonpenkki voi saada ihmisen hetkeksi hyvälle tuulelle.

Ehkä kaikkea ei olekaan peruttu – ainakaan lopullisesti. Mnää tykkä snuust huomennakin ja kun me pidämme yhtä, me kyllä pärjäämme.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.