Kisakatsomot.

Kotimaataan kannustaessa suomalainen palaa takaisin luontoon. Korrekti ja hetkeen heittäytymätön perheenisäkin muuttuu ensimmäisestä aloitusvihellyksestä villieläimeksi. Yhtäkkiä yhden ilmeen mies tanssii ja soi. Se nauraa ja itkee, halaa ja hakee avoimesti olkapäätä, jota vasten itkeä.

Herään aamukuudelta katsomaan jääkiekkoa, tai valvon aamukuuteen sitä katsoessani. Teen sen yksin, muun perheen nukkuessa. Ei sitä voi järjellä selittää.

Kansallinen identiteetti on huipussaan. Me vastaan muut, pieni ja sisukas Suomi vastaan koko muu maailma. Talvisodan henki haisee kuvaruudun molemmin puolin. Sohvalla kainalot hikoavat, munasuojat puristavat, kädet haisevat kiekkohanskoille. Jokainen laukaus blokataan, jokainen taklaus tuntuu.

Unestaan heräävä vaimo käskee hiljentää television äänentasoa, sitten se vaatii isännälle äänenvaimenninta. Mutta heti perään on käytävä kovasanainen ja kirosanoja sisältävä keskustelu keski-eurooppalaisen päätuomarin kanssa. Kielimuuri saa aikaan sen, ettei se ymmärrä ellei sille huuda.

Jos ylivoima ei toimi, vaihdan istumapaikkaa sohvan toiselle reunalle. Jos kaveri karkaa maalin karkumatkalle, istun lattialle. Alivoima saattaa mennä paremmin jos seison.

Kolmannessa erässä käyn hyökkäyspään pyörityksen aikana vessassa, koska silloin yleensä tapahtuu sinivalkoisille hyviä asioita. Joko Kimi Räikkönen nousee kärkeen tai Suomi tekee maalin. Ja koko viimeisen kymmenminuuttisen ajan pelkään sitä hetkeä, kun selostaja ryssii koko homman hehkuttamalla nollapelistä tai varmasta voitosta aivan liian aikaisin.

Vielä 15 vuotta sitten kisakatsomot olivat kohdallani poikkeuksetta kovin kosteita. Jätkäporukka kokoontui olohuoneisiin ja ravitsemusliikkeisiin. Nuoret miehet näyttivät tunteensa ja kaappien kätköistä löytyneet hassut hattunsa. Perinteet jatkuvat, vain pojat vaihtuvat.

Kisastudioissa on hyvässä seurassa kitattu keskikaljaa, kinasteltu ketjukoostumuksista, analysoitu apuvalmentajien antamia ohjeita ja nyökytelty yhteisymmärrystä tanssityttöjen muodolliselle pätevyydelle.

Onnistumisten hetkillä on halailtu, heitelty olutta ilmaan, laitettu Lambadaksi ja juostu pelkät bokserit jalassa pitkin kotikaupungin katuja. Huonoina hetkinä on tuijotettu tuntien ajan tyhjää. Pätkitty virveleitä, telkkareita, toisiamme.

Kun sinkkuleidi hakee itselleen koko elämän mittaista suojattia, paras paikka nähdä mies aidoimmillaan ja alastomimmillaan on kisakatsomo. Pitkässä parisuhteessa se on paras hetki saada syvä suudelma ja hellä halaus, tai vaihtoehtoisesti räjähtävä riita, nähdä suomalainen mies kyynelissä.

Vain yksi on varmaa: vaatii vuosien kalvosulkeiset, että toinen oppii ainoastaan erätaukojen olevan oikeita hetkiä arjen pienille keskusteluille, kuten asuntolainoille, uusille raskauksille ja avioeroille.

Vielä nyt katson öisin Leijonat-lätkää yksin, kuusivuotiaan kiekkoa hengittävän nuoren herran vetäessä kasvupyrähdysten vaatimaa unta. Vielä joudun heittelemään yläfemmoja itseni kanssa, mutta tiedän, että muutamien vuosien päästä heittäydytään hetkeen ja huumaan herrasmiesten kesken.

Vaimon kanssa yritin tasan yhden kerran. Ostin lähikaupasta kaksi pussia sydämenmuotoisia sipsejä ja avasin finaalilähetyksen. Ehdotin romanttista illanviettoa.

Rouva ei lämmennyt ajatukselle. Ymmärsin yskän, sydämenmuotoisissa sipseissä ei ole mitään romanttista.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.